9. Yksiöni, kotini

Kaksi ja puoli vuotta olen ollut etuoikeutettu asumaan yksiössäni. Ja ihana yksiö tämä onkin, tilava ja rauhallisella paikalla. Sijaintikin on ihan kiva, kaupunkiin on jonkin verran matkaa, mutta lenkkipolut lähtevät ulko-oven edestä. Nämä asiat saavat minut pysymään täällä, mahdollisesti kaikki tulevat opiskeluvuoteni. Mutta miksi yksiössä sitten on niin ihana asua?

Ennen yksiööni muuttamista asuin soluasunnoissa ja kimppakämpissä siitä lähtien, kun täytin 16 ja muutin lukion asuntolaan. Noihin soluasumisvuosiin mahtuu monenlaista asuntoa ja vieläkin enemmän kämppiksiä, joista osan kanssa olemme vieläkin hyviä ystäviä. Niihin vuosiin mahtuu paljon hyviä muistoja, joita en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Mutta vastapainona ovat kauhukämppikset ja ongelmat yhteisasumisessa. On ollut keittiön valtaavia ja aina kotona olevia kämppiksiä, joilta ei saa edes viiden minuutin yksityisyyttä, ja mukaan on myös mahtunut kämppis, jonka vanhemmat saattoivat paukata kämppikseni avaimilla milloin tahansa keittämään kahvia hakiessaan kämppikseni posteja. Eräällä kämppikselläni saattoi olla vieras kylässä kaksikin viikkoa ja toisen kämppiksen huoneesta tuli aamulla ulos aina vaihtuva mies pelkissä boksereissa. Ja riittäähän näitä.

Ennen kaikkea suurimpana ongelmana yhteiskämpissä pidin aina yksityisyyden puutetta ja niitä päiviä, kun ei vain jaksa puhua kenellekään. Eikö kotonaan saa olla rauhassa jos niin halua? Rakastan niitä aamuja, kun ei ole kiire mihinkään, ja saan juoda keittiössä rauhassa kahvia. Rakastan myös niitä iltoja, kun tulen väsyneenä töistä kotiin, enkä halua puhua kenellekään. Silloin voin vain piiloutua asuntooni, avata telkkarin ja olla rauhassa, ilman, että kukaan ulkopuolinen ilmestyy tyhjästä paikalle. Rakastan niitä päiviä, kun en jaksa ollenkaan lähteä mihinkään, ja saan vain olla yöpuvussa koko päivän. Rakastan sitä, että saan olla suihkussa niin kauan kuin haluan, eikä kukaan hakkaa kylpyhuoneen ovea. Rakastan sitä, että saan soittaa Youtubesta samaa kappaletta 20 keraa putkeen ilman kuulokkeita ja että saan tehdä ruokaa keittiössä keskiyöllä kenenkään häiriintymättä siitä.

Ihmiset sanovat minua usein sosiaaliseksi, ja kai minä sellainen olenkin, ainakin jossain määrin. Ihmisten seurassa on mukava olla ja uusiin ihmisiin on yleensä aina kiva tutustua. Mutta nämä ovat asioita, jotka tapahtuvat kotini ulkopuolella. Kotonani minä saan vastapainona kaikelle sosiaalisuudelle olla yksin ja rauhassa. Saan olla hiljaa ja kenenkään häiritsemättä. Jos en jaksa lähteä ovestani ulos kahteen päivään, saan olla kaksi päivää hiljaa ja rauhassa. Sitä minä arvostan. Ja se on myös voimavara, jonka avulla lataan henkisiä akkujani ja jaksan taas olla sosiaalinen, kun tulen ihmisten ilmoille. En voisi olla sosiaalinen, jos en saisi välillä olla yksin, hiljaa ja rauhassa.

Minä en kovin usein kutsu ihmisiä kyläilemään luokseni, eikä täällä kovin usein käykään ketään. Useimmiten se olen minä, joka lähtee kavereiden luokse käymään. Myönnetään, joskus on kiva kun käy vieraita, mutta ei ehkä ihan joka päivä. Ja kyllähän minun luokse saa tulla aina kylään, ainakin jos etukäteen sopii asiasta. Tahdon pitää kotini jonkinlaisena yksityisenä tilana, jossa saan olla oma itseni ja saan itse päättää, ketä tänne tulee.

Yhteenvetona voisin todeta, että yksiön ihanuus perustuu sanoihin yksityisyys ja itsemääräämisoikeus. Koti merkitsee jokaiselle ihmiselle eri asiaa, minulle se tarkoittaa paikkaa, jossa saan olla oma itseni ja rauhassa, jos niin haluan. Yksiössä asuminen toteuttaa tämän yhtälön, ja siksi tämä asunto tuntuukin enemmän kodilta kuin mikään aikaisempi ja siksi minä pidän tästä niin paljon.

8. Feissaaminen

Eräs ihminen kysyi minulta muutamia päiviä sitten, miksi feissaan. Minulla oli syyni aloittaa, mutta nyt minulla on myös syyni jatkaa. Syyni feissata on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että minä pidän siitä. Siksi feissaaminen saa luvan olla blogini asia numero kahdeksan.

Alunperin hain feissariksi, koska tarvitsin kesätöitä, ja sellainen paikka oli vielä vapaana. Uskalsin hakea paikkaa, koska puhun paljon ja ihmiset ovat kuvailleet minua ulospäinsuuntautuneeksi. Feissaaminen ei välttämättä sovi jokaiselle ihmistyypille, mutta minä uskoin, että se voisi sopia minulle. Suomen punaisen risti feissariksi taas halusin hakea, koska haluan seisoa edustamani asian ja järjestön takana, haluan uskoa sen asiaan. En voisi ikipäivänä kuvitellakaan mainostavani, myyväni tai edustavani jotain, mihin en itse usko. Ja Spr on tällainen järjestö, uskon sen mahdollisuuksiin auttaa aidosti, tiedän sen vaikutusmahdollisuudet ja näistä asioista haluan kertoa ihmisille. Tämä on tällä hetkellä minun keinoni auttaa ihmisiä hädässä ja kärsimyksessä, ja olen ylpeä että saan edustaa Spr:ää.

Mutta miksi minä sitten pidän feissaamisesta. Ensinnäkin pidän juuri siitä tunteesta, kun saan ihmisiä lähtemään toimintaan mukaan kuukausilahjoittajina. Silloin tiedän onnistuneeni ja auttaneeni. Mutta pidän myös siitä, että jokainen päiväni on erilainen. Päivät voivat olla lyhyitä tai pidempiä, ovilla tai kaduilla, säät ja ihmiset vaihtuvat. Myös työkaverit vaihtuvat, sillä työajat ovat joustavia, ja jokainen tulee töihin silloin kun haluaa ja pystyy. Saan itse päättää työpäivieni pituuden, ja jos jonain päivänä en pääse töihin, se ei haittaa.

En osaa sanoa, onko feissaaminen enemmän tiimityötä vai yksilötoimintaa, mutta sen tiedän, että juuri tällaisesta toimintamuodosta minä pidän. Meillä on tiimi, loistava sellainen, enkä voi sanoa olevani pitämättä kenestäkään tiimimme jäsenestä. Tiimi pitää yhtä, tukee toisiaan, kertoo vinkkejä, jakaa huolia, kannustaa kun itsellä menee huonosti ja jakaa onnenhetket, kun joku saa lapun. Edes sadepäivät eivät masenna, sillä feissattavien välissä voi aina heittää muutaman lauseen tiimiläisten kanssa ja hauskoille sattumuksille voi aina nauraa yhdessä. Mutta yhtä lailla feissaus on yksilötyötä, sillä hyvin usein ihmisiä lähestytään yksin, on vain feissari ja feissattava. Feissaustilanteessa olen yksin, enkä voi kysyä apua. Mutta tiedän selviäväni, tiedän tarpeeksi ja osaan kertoa ihmisille toiminnastamme. Saan siis toimia yksin ja omilla tavoillani, puhua omilla lauseillani omana itsenäni, vaikka olenkin osa tiimiä.

Se onkin yksi syy lisää pitää tästä työstä. Sillä hyvin usein ihmiset ovat turhamaisia, niin minäkin. Minä pidän asioista, joissa koen olevani hyvä. En sano että olisin täydellinen, en todellakaan. Mutta tiedän pärjääväni ja osaavani. Osaan ottaa ihmiskontakteja ja suostutella ihmisiä mukaan. Mutta minä voin kehittyä, ja juuri siksi tiimi onkin niin mahtava asia, sillä tiimi opettaa, tiimiläiset opettavat. Ja työ itsessään opettaa, kokemuksen kautta. Hyvin nopeasti kaduillakin oppii, millaisille ihmisille on kannattavinta mennä puhumaan, miten kenellekin pitää puhua, mitkä ovat toimivia keskustelunavauksia jne. Pidän siitä tosiasiasta, että voin kehittyä jatkuvasti tässä työssä.

Yksi asia, jonka vuoksi pidän työstäni, ovat uudet ihmiskontaktit. Jokainen ihminen, jonka kanssa saan jutella, avartaa minun maailmankuvaani lisää, minä opin näkemään maailman jonkun toisen silmin. Jokainen ihminen, jonka kohtaan, on omanlaisensa persoona, eikä kukaan ole samanlainen. Minä kuulen onnellisia elämäntarinoita, minä kuulen surullisia asioita. Joidenkin ihmisten kanssa saan nauraa. Jokainen ihminen, jonka kohtaan, on uusi seikkailu maailmaan. Joka päivä tapaan kymmeniä ellen satoja ihmisiä, mitä menettäisinkään jos en tekisi tätä työtä?

Lisäksi on vielä pakko mainita ulkoilma, liikkuminen ja hymyilevät kasvot. Saan tehdä töitä ulkona, raikkaassa ilmassa. Etenkin lämpiminä kesäpäivinä en todellakaan kaipaa mihinkään toiseen työpaikkaan, paksujen seinien sisälle tunkkaiseen ilmaan. Hymyilevät kasvot taas, niitä kohtaa parhaiten, kun hymyilee itse. Olen huomannut, että jos hymyilen jollekin ihmiselle ennen kuin kysyn häneltä, onko hänellä hetki aikaa, hän todennäköisesti hymyilee myös minulle, vaikka sanoisi, ettei ole aikaa tai ettei häntä kiinnosta. Eivät minua masenna ihmiset, jotka sanovat, etteivät halua lähteä mukaan, sillä en minä ketään halua pakottaa lahjoittajaksi, mutta ihmisten hymyt saavat minunkin oloni tuntumaan paremmalta, vaikka en saisikaan ketään lähtemään mukaan auttamaan.

Tämä teksti antaa ehkä kovin ruusuisen kuvan työstäni, mutta en halua valehdella teille. Ei jokainen päivä ole hyvä ja täydellinen. Mutta onko kukaan koskaan nähnyt työpaikkaa, joka olisi aina hauska ja jokainen päivä olisi toistaan kivempi? On kylmiä ja sateisia päiviä, on ovipäiviä, jolloin kukaan ei avaa ovea ja on katupäiviä, jolloin ei saa pysäytettyä juurikaan ketään. On nollapäiviä, jolloin kovasta yrittämisestä huolimatta en saa yhtään lappua. Joskus ihmiset ovat pahantuulisia ja sanovat ilkeästi. Joskus itsellä vain on huono päivä. Mutta näistäkin asioista huolimatta minä pidän feissaamisesta. Se sopii minun luonteelleni ja persoonalleni. Kokonaisvaltaisesti ajateltuna kaikki hyvät puolet voittavat, eikä minulla koskaan ole sellainen olo, etten haluaisi tehdä tätä työtä. Minä uskon tekeväni tärkeää työtä, ja se on asia, joka minulle merkitsee.

7. Äiti

Tänään tahdon kertoa ihmisestä, joka on tärkeimpiä asioita elämässäni. Äitiä saan kiittää elämästäni. Hän on henkilö, joka ollut osa elämääni syntymästäni asti, ja joka tulee ikuisesti kuulumaan elämääni. Sanotaan, että ystäviä tulee ja menee, mutta perhe säilyy, ja tottahan se on. Ja minulla on vain yksi äiti, ja minun mielestäni oma äitini on paras mahdollinen äiti joka ihmisellä voi olla.

Minun äitini on hyväsydäminen ihminen, sosiaalinen, ahkera ja auttavainen. Häneltä olen oppinut niin paljon käytännön asioita kuin sitäkin, kuinka elää hyvää elämää ja olla hyvä ihminen. Äitini on esikuvani ja haluaisin olla yhtä hyvä ihminen kuin hän on. Jo lapsena opin äidiltäni, että muita ihmisiä tulee kunnioittaa sekä sen että elämässä pärjää parhaiten kun seuraa omaa sydäntään ja omia unelmiaan. Riittää kun uskoo itsennsä ja tekee sitä mikä tekee itsensä onnelliseksi, silloin elämä on hyvää.

Kun olin lapsi, äitini oli se henkilö, joka piti huolta minusta, kun makasin kotona sairaana, joka auttoi minua, kun en ymmärtänyt yhteen- ja vähennyslaskujen eroa ja joka puolusti minua ala-asteen koulukiusausasioissa. Äiti poisti tikut sormista, puhalsi kun satutin polveni ja lohdutti kun olin surullinen. Äidiltäni olen oppinut kuinka jauhelihakastiketta tehdään ja niin monta muutakin hyödyllistä käytännön asiaa, joista on ollut, ja tulee varmasti jatkossakin olemaan paljon hyötyä elämässä.

Me ymmärrämme toisiamme puolikkaasta sanasta ja täydennämme toistemme lauseita, ehkäpä siksi että ajatusksenjuoksumme on kovin samanlaista. Ja äidin kanssa on hauskaa, ja kuinka monta mielenkiintoista keskustelua olemme käyneetkään. En voi olla hymyilemättä aina kun mietin yhteisiä hetkiämme, kuinka joskus kiipeilimme Helsingissä jonkin suurlähetystän aidalle katselemaan uskomattomia puutarhajuhlia, kuinka vietimme yhteisen lomaviikon Helsingissä, kuinka kesäisin olemme viettäneet päiviä mattolaiturilla tai käyneet aamu-uinneilla. Ja miten monta iltaa olemme viettäneet yhdessä television edessä katsoen yhteisiä lempiohjelmiamme.

Aina joskus tekee mieli paeta omaa elämää. Silloin palaan kotikaupunkiini, lapsuudenkotiin vanhempieni luokse. Tänne on hyvä tulla, täällä saa olla. Ja täällä on äiti. Hetkeksi voin palata lapsuuteeni kun äiti tekee ruokaa ja isä käy kaupassa. Tuntuu hyvältä olla hetken taas lapsi, jonka ei tarvitse itse murehtia pyykkiensä pesemisestä, saa vain olla ja nauttia ajattoman onnen ilmapiiristä. Jo muutama päivä äitini seurassa saa minut levolliseksi, saa uskomaan että asiat järjestyvät. Siihen pystyy jo pieni puhelinkeskustelu, mutta käyminen kotona saa minut aina tuntemaan itseni ehjäksi ja onnelliseksi. Äiti tekee kodin ja sen tunteen, että kaikki on aina hyvin. Ja kaikki on hyvin, vaikka maailmassa tapahtuisi mitä, on aina koti ja vanhemmat. Äiti on jotain pysyvää, jotain mikä tulee olemaan aina. Jos joskus tulevaisuudessa saan lapsia, tahtoisin olla samanlainen äiti kuin oma äitini on. Minä rakastan äitiäni.

6. Jane Austen

Ikuisena romantikkona, kirjaston kuluttajana ja onnellisiin loppuihin uskojana on melkeinpä omituista todeta, että löysin Jane Austenin vasta parikymmenvuotiaana. Olen kuluttanut puolet nuoruuttani kirjaston käytävillä haahuillen, mutta silti käteeni ei ollut osunut yksikään Austenin kirjoittama kirja. Saapumiseni yliopistoon vuosia sitten sai minut kuitenkin löytämään tuon kirjailijan uskomattomat teokset, joissa oli kaikkea mitä olin kirjoilta koskaan osannut odottaa. Kirjoista löytyi romantiikkaa, koskettavia kohtauksia, 1800-luvun eleganssia (jossa elämisestä olen pienen ikääni haaveillut), tanssiaisia ja ennen kaikkea onnellisia loppuja.

Viimeisten vuosien aikana olen lukenut kaikki löytämäni Jane Austenin kirjat, monet niistä useampaankin kertaan. Olen katsonut kirjojen pohjalta tehtyjä elokuvia ja televisiosarjoja. Jokaisella lukukerralla tarinat tempaavat minut mukaansa, enkä malta lopettaa ennen kuin tarina on lopussa. Joka kerta todellisuus katoaa ja huomaan löytäväni itseni 1800-luvun Englannista. Minulla on ollut pienestä pitäen mielenkiintoinen tapa eäytyä kirjoihin: en näe kirjaimia, näen vain tarinan. Tästä johtuen minun on toisinaan hankalaa muistaa, olenko lukenut vai nähnyt jonkin kohtauksen.

Jokaisella luku- ja katselukerralla tulen optimistisemmaksi. Uskon onnellisiin loppuihin, myös satujen ulkopuolella, ja tiedän, että kaikki järjestyy. Edellisin Austen-kosketukseni oli BBC:n vuoden 2009 minisarja Emma, johon rakastuin oikopäätä. Toinen visuaalinen Austen-rakkauteni on BBC:n vuoden 1995 filmatisointi Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Kirjoista en osaa suosikkiani valita, sillä kumpikin edellämainituista tarinoista kolahtaa minuun myös tekstimuodossa. Näiden lisäksi ei pidä unohtaa Järkeä ja tunteita tai Viisastelevaa sydäntä.

Yksi ikävä puoli Austenin teoksissa kuitenkin on. Joka kerta, kun lopetan lukemisen tai katsomisen, minua ahdistaa palata nykymaailmaan. En eläkään 1800-luvulla eikä Mr. Darcy tai Mr. Knightley ole mieheni. Mutta näiden tosiasioiden kanssa on pakko elää. Oma elämäni on kuitenkin varsin mukavaa, ja pääsen austenilaiseen maailmaan aina halutessani. Mitä muuta voisin siis toivoa? Lukiessani olen hyvin onnellinen, ja jokainen kosketus Austenin teoksiin saa minut uskomaan, että jossain on minun oma Mr. Knightleyni, jota en vain vielä ole löytänyt.

5. Sisäinen lapsuus

Tämä maailma on todellisuus, ja minä olen aikuinen. Aikuisten maailma on erilainen kuin lasten. Aikuisten maailmassa on todellisia asioita ja vähemmän mielikuvitusta kuin lasten maailmassa. Aikuisten ajatusmaailma on kovin urautunutta. Tai ehkä nämä ovat vain myyttejä ja uskomuksia, ja jokainen voi löytää sisäisen lapsensa niin halutessaan. Sisäisen lapsen löytäminen ei tarkoita lapsellista käytöstä, ainakaan sillon kun pitäisi osata käyttäytyä, vaan se on ennemminkin elämänasenne ja kyky nähdä maailma mahdollisuutena.

Lapsena halusin olla aikuinen. Odotin kotoa pois muuttamista, itsenäistymistä, omaa perhettä, työtä jne. mutta joskus murrosiässä, kun ikätoverini halusivat entistä kiihkeämmin aikuistua, tajusin etten haluaisi olla aikuinen vielä. Lapsuus on niin lyhyt aika, aikuisuus taas kestää koko loppuelämäni. Aikuistuessa elämään astuvat toki monet vapaudet, mutta ennen kaikkea vastuu, ja ehkä minä olen tavallaan aina karttanut turhaa vastuuta. Nyt olen kuitenkin kasvanut aikuiseksi. Ei ole Mikä-Mikä-Maata eikä Peter Pania, en koskaan päässyt Tylypahkan kouluun enkä eksynyt Muumilaaksoon. Sen sijaan elän tätä elämääni aikuisena, vastuuta itsestäni ja itselleni uskotuista asioista kantaen.

On monia asioita, joita aikuisena tulee tehdä. Minä opiskelen, töissä kävisin jos työpaikan löytäisin, pidän omasta kodistani huolta, pesen pyykkiä, käyn kaupassa ja toimin ainejärjestössä. Minä maksan itse laskuni ja teen itse päätökseni. Se on sitä aikuisuutta. Ja toisinaan se on ihan kivaa. Saa itse vaikuttaa asioihinsa. Mutta toisinaan vastuu on raskasta. Kuinka monet kerrat olenkaan toivonut, että voisin olla lapsi jälleen, että elämäntehtäväni olisi leikkiä, ruokaa löytyisi jääkaapista, vaatteita kaapista ja että olisi joku joka huolehtisi minusta. Myönnän, että toisinaan oli ärsyttävää olla lapsi, kun ei saanut omaa mielipidettään esille, tai sitä ei edes kysytty. Niinpä niin, asioilla on monia puolia.

Nyt olen hyväksyyt aikuisuuteni. En enää usko kaapeissa piileviin salaisiin oviin, jotka vievät satumaailmaan. Tiedän, kuin työhaastattelussa pitää toimia ja osaan hoitaa minulle annetut vastuutehtävät. Mutta haluan ajatella edelleen kuin lapsi. Haluan nähdä arkisissa asioissa jännittäviä piirteitä. Innostun edelleen joka kerta autolla ajaessa, kun näen ohi kitävän junan, hypin tasajalkaa ensilumen sataessa ja jaksan joka kevät ihmetellä miten maailma joka vuosi herää eloon. Ja ehkä yksi suurimpia asioita, joilla pidän kiinni lapsuudesta, on tapani lukea lastenkirjoja ja katsella lastenohjelmia. Kuka muka kaipaa synkkiä murhaohjelmia tai ahdistavia kirjoja, kun valittavana on Muumilaakson tarinoita ja Neiti etsiviä? Minulle lastenohjelmat ja hulluttelu ovat keino taistella aikuisuutta vastaan, kyky pitää mieli vireänä ja itseni luovana. Sisäinen lapsuus ei ole ajasta ja iästä kiinni, se on elämäntapa, asenne ja kyky ajatella luovasti.

4. Nukkuminen

Tänään heräsin vähän ennen yhtätoista ja tajusin, ettei ole kiire minnekään. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon heräsin arkiaamuna, eikä tarvinnut heti nousta ylös. Täytettyäni ensin kalenterini aivan täyteen ja nukuttuani alle 5 tuntia öisin huomasin, miten tärkeä merkitys nukkumisella todellisuudessa on. Nukkumisen merkistystä ei pitäisi väheksyä tai aliarvioida, ja huomasinkin omasta kokemuksestani, ettei vähäisillä yöunilla jaksa. Työteho ja kekskittymiskyky laskivat, samoin yleinen vireystila ja jopa tunne onnellisuudesta.

Nukkuminen ja uni ovat ihmisen perustarpeita. Ihminen tarvitsee keskimäärin 6-9 tuntia unta yössä pysyäkseen vireänä, ja liian vähäinen unen määrä johtaa väsymystilaan, suorituskyvyn heikkenemiseen ja mielialan laskuun. Ihan oman terveydenkin kannalta pitäisi nukkua tarpeeksi, sillä jatkuva väsymys heikentää vastustuskykyä ja altistaa näin sairauksille.

Tänään nukuin pitkään. Heräsin hitaasti ja loikoilin pitkään sängyssäni, kunnes nousin ylös, keitin kahvia ja tein aamiasita. Voisin sanoa, että tänään oli oikein hidas ja raukea aamu. Mutta parasta tässä aamussa oli ehkä se tunne, kun uni oli loppumassa, ja valvetila alkoi päästä voitolle. Näin jotain mukavaa unta, en tosin yhtään muista mitä, ja vähitellen tajusin olevani hereillä. Siihen tunteeseen voisi pysähtyä hetkeksi ja vain leijua pehmeässä epätodellisessa todellisuuden ja harhakuvitelman utuisessa välimaisemassa.

Joskus on ollut myös toisenlaisia aamuja. Joskus on väsyttänyt ja olisi pakko nousta ylös. Voi olla kylmää ja pimeää, ja silti olisi raahauduttava lämpimän peiton alta pois. Silloin herätyskellon pistävään ääneen herääminen ei välttämättä ole mukavaa, mutta silti unesta tahtoisi pitää kiinni, ja on mukava tunne jäädä makaamaan peiton alle lämpimään, vaikka sekin onni pian päättyisi.

Mutta aina on olemassa myös illat. Lapsena en pitänyt nukkumaan menemisestä, ehkä siksi että se oli pakotettua enkä saanut itse päättää, milloin jätin todellisen maailman ja siirryin unilampaita laskemaan. Jännittävää kuitenkin ajatella, että seuraavina aamuina en olisi halunnut nousta kuitenkaan ylös. Lapset ja lasten ajatusmaailma ovat mielenkiintoisia.

En tosin vieläkään osaa mennä nukkumaan. Usein iltaisin saatan keksiä tekosyitä nukkumaan menemisen viivyttämiseksi, koska yksinkertaisesti en osaa mennä nukkumaan, vaikka tiedänkin, että seuraavan aamun aikainen herätys sitä vaatisi. Mutta kun pääsen sänkyyni ja pimeä ja rauhallinen huone ympäröi minut, silloin on mukavaa olla. Joskus nukahtamiseen menee hetki, ja ehdin ajatella päivän kuluneita tai seuraavana päivänä odottavia mukavia asioita, joskus taas olen niin väsynyt, että olen unessa jo pääni koskettaessa tyynyyn. Kärsittyäni joskus kuukausia unettomuudesta ja valvottuani sängyssäni seitsemänkin tuntia ennen unen tuloa olen tyytyväinen siihen, että osaan väsyneenä nukahtaa heti.

Nukkuminen on mukavaa. Pidän siitä. Pidän tunteesta aamulla herättäessä, varsinkaan kun ei ole kiire minnekään, ja pidän siitä rauhallisesta tunteesta, kun päivä on ohi ja on aika levon ja unen. Pidän mukavista unista ja siitä, että aikaa nukkimiseen on tarpeeksi, jolloin jaksan myös olla onnellisempi, positiivisempi ja oma riehakas iloinen itseni.

3. Aforismit

Oma positiivinen ajattelutapani lähti liikkeelle jo muutamia vuosia sitten, mutta vasta vajaan vuoden olen osannut nauttia hetkestä ja olla onnellinen. Ja vaikka aina ei olisikaan kivaa, on hyvä tietää, että onnellisuus ei lopu maailmasta, se pitää vain löytää uudelleen. Aforismeista ja onnellisen elämän ohjeista olen itse saanut monia hyviä vinkkejä onnellisempaan elämään.

Vaikka aforismit ja elämänohjeet saattavat alkuun tuntua latteilta kliseiltä, kuten "sateen jälkeen paistaa aina aurinko" tai "hymy ei maksa mitään, mutta antaa paljon", niissä piilee silti suuri viisaus. On totta, ettei masentunutta ihmistä saa onnelliseksi yhdellä positiivisella lauseella, mutta eihän yksi vesipisarakaan merta tee. Päivittäin nautittuina aforismit ja elämänviisaudet muuttavat vähitellen ajattelutapaa myönteisempään ja positiivisempaan suuntaan, aivan huomaamatta. Kun niitä lukee säännöllisesti, ja ennen kaikkea haluaa uskoa niihin, niistä voi löytää suuren voimavaran ja avaimen onnellisempaan elämään.

Itse olen suorastaan koukuttunut elämänohjeisiin ja aforismeihin. Kalenterissani on jokaiselle viikolle oman mietelauseensa, ja kuukausienkin välistä löytyy ohjeita positiivisempaan ja onnellisempaan elämään. Liäksi kirjahyllystäni löytyy useampiakin mietelausekirjoja ja teoksia onnellisemman elämän saavuttamiseen.

Toiset ihmiset pitävät tämänkin tekstin jälkeen mietelauseita ja aforismeja turhanpäiväisenä huuhaana, mutta eihän niistä tarvitse pitää jos ei halua. Sama pätee kaikkiin asioihin maailmassa. Mistään ei tarvitse pitää, mutta suurinta osaa asioista  täytyy sietää. Voisin itsekin olla pessimisti ja ajatella kaiken pahimman mahdollisen kautta, mutta koen itselleni paremmaksi vaihtoehdoksi ajatella optimistisesti, yrittää olla onnellinen ja uskoa onnellisiin satuloppuihin, sillä myönteisestä elämänkatsomuksesta saa voimaa, jaksamista ja uskoa tulevaan.