9. Yksiöni, kotini

Kaksi ja puoli vuotta olen ollut etuoikeutettu asumaan yksiössäni. Ja ihana yksiö tämä onkin, tilava ja rauhallisella paikalla. Sijaintikin on ihan kiva, kaupunkiin on jonkin verran matkaa, mutta lenkkipolut lähtevät ulko-oven edestä. Nämä asiat saavat minut pysymään täällä, mahdollisesti kaikki tulevat opiskeluvuoteni. Mutta miksi yksiössä sitten on niin ihana asua?

Ennen yksiööni muuttamista asuin soluasunnoissa ja kimppakämpissä siitä lähtien, kun täytin 16 ja muutin lukion asuntolaan. Noihin soluasumisvuosiin mahtuu monenlaista asuntoa ja vieläkin enemmän kämppiksiä, joista osan kanssa olemme vieläkin hyviä ystäviä. Niihin vuosiin mahtuu paljon hyviä muistoja, joita en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Mutta vastapainona ovat kauhukämppikset ja ongelmat yhteisasumisessa. On ollut keittiön valtaavia ja aina kotona olevia kämppiksiä, joilta ei saa edes viiden minuutin yksityisyyttä, ja mukaan on myös mahtunut kämppis, jonka vanhemmat saattoivat paukata kämppikseni avaimilla milloin tahansa keittämään kahvia hakiessaan kämppikseni posteja. Eräällä kämppikselläni saattoi olla vieras kylässä kaksikin viikkoa ja toisen kämppiksen huoneesta tuli aamulla ulos aina vaihtuva mies pelkissä boksereissa. Ja riittäähän näitä.

Ennen kaikkea suurimpana ongelmana yhteiskämpissä pidin aina yksityisyyden puutetta ja niitä päiviä, kun ei vain jaksa puhua kenellekään. Eikö kotonaan saa olla rauhassa jos niin halua? Rakastan niitä aamuja, kun ei ole kiire mihinkään, ja saan juoda keittiössä rauhassa kahvia. Rakastan myös niitä iltoja, kun tulen väsyneenä töistä kotiin, enkä halua puhua kenellekään. Silloin voin vain piiloutua asuntooni, avata telkkarin ja olla rauhassa, ilman, että kukaan ulkopuolinen ilmestyy tyhjästä paikalle. Rakastan niitä päiviä, kun en jaksa ollenkaan lähteä mihinkään, ja saan vain olla yöpuvussa koko päivän. Rakastan sitä, että saan olla suihkussa niin kauan kuin haluan, eikä kukaan hakkaa kylpyhuoneen ovea. Rakastan sitä, että saan soittaa Youtubesta samaa kappaletta 20 keraa putkeen ilman kuulokkeita ja että saan tehdä ruokaa keittiössä keskiyöllä kenenkään häiriintymättä siitä.

Ihmiset sanovat minua usein sosiaaliseksi, ja kai minä sellainen olenkin, ainakin jossain määrin. Ihmisten seurassa on mukava olla ja uusiin ihmisiin on yleensä aina kiva tutustua. Mutta nämä ovat asioita, jotka tapahtuvat kotini ulkopuolella. Kotonani minä saan vastapainona kaikelle sosiaalisuudelle olla yksin ja rauhassa. Saan olla hiljaa ja kenenkään häiritsemättä. Jos en jaksa lähteä ovestani ulos kahteen päivään, saan olla kaksi päivää hiljaa ja rauhassa. Sitä minä arvostan. Ja se on myös voimavara, jonka avulla lataan henkisiä akkujani ja jaksan taas olla sosiaalinen, kun tulen ihmisten ilmoille. En voisi olla sosiaalinen, jos en saisi välillä olla yksin, hiljaa ja rauhassa.

Minä en kovin usein kutsu ihmisiä kyläilemään luokseni, eikä täällä kovin usein käykään ketään. Useimmiten se olen minä, joka lähtee kavereiden luokse käymään. Myönnetään, joskus on kiva kun käy vieraita, mutta ei ehkä ihan joka päivä. Ja kyllähän minun luokse saa tulla aina kylään, ainakin jos etukäteen sopii asiasta. Tahdon pitää kotini jonkinlaisena yksityisenä tilana, jossa saan olla oma itseni ja saan itse päättää, ketä tänne tulee.

Yhteenvetona voisin todeta, että yksiön ihanuus perustuu sanoihin yksityisyys ja itsemääräämisoikeus. Koti merkitsee jokaiselle ihmiselle eri asiaa, minulle se tarkoittaa paikkaa, jossa saan olla oma itseni ja rauhassa, jos niin haluan. Yksiössä asuminen toteuttaa tämän yhtälön, ja siksi tämä asunto tuntuukin enemmän kodilta kuin mikään aikaisempi ja siksi minä pidän tästä niin paljon.

8. Feissaaminen

Eräs ihminen kysyi minulta muutamia päiviä sitten, miksi feissaan. Minulla oli syyni aloittaa, mutta nyt minulla on myös syyni jatkaa. Syyni feissata on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että minä pidän siitä. Siksi feissaaminen saa luvan olla blogini asia numero kahdeksan.

Alunperin hain feissariksi, koska tarvitsin kesätöitä, ja sellainen paikka oli vielä vapaana. Uskalsin hakea paikkaa, koska puhun paljon ja ihmiset ovat kuvailleet minua ulospäinsuuntautuneeksi. Feissaaminen ei välttämättä sovi jokaiselle ihmistyypille, mutta minä uskoin, että se voisi sopia minulle. Suomen punaisen risti feissariksi taas halusin hakea, koska haluan seisoa edustamani asian ja järjestön takana, haluan uskoa sen asiaan. En voisi ikipäivänä kuvitellakaan mainostavani, myyväni tai edustavani jotain, mihin en itse usko. Ja Spr on tällainen järjestö, uskon sen mahdollisuuksiin auttaa aidosti, tiedän sen vaikutusmahdollisuudet ja näistä asioista haluan kertoa ihmisille. Tämä on tällä hetkellä minun keinoni auttaa ihmisiä hädässä ja kärsimyksessä, ja olen ylpeä että saan edustaa Spr:ää.

Mutta miksi minä sitten pidän feissaamisesta. Ensinnäkin pidän juuri siitä tunteesta, kun saan ihmisiä lähtemään toimintaan mukaan kuukausilahjoittajina. Silloin tiedän onnistuneeni ja auttaneeni. Mutta pidän myös siitä, että jokainen päiväni on erilainen. Päivät voivat olla lyhyitä tai pidempiä, ovilla tai kaduilla, säät ja ihmiset vaihtuvat. Myös työkaverit vaihtuvat, sillä työajat ovat joustavia, ja jokainen tulee töihin silloin kun haluaa ja pystyy. Saan itse päättää työpäivieni pituuden, ja jos jonain päivänä en pääse töihin, se ei haittaa.

En osaa sanoa, onko feissaaminen enemmän tiimityötä vai yksilötoimintaa, mutta sen tiedän, että juuri tällaisesta toimintamuodosta minä pidän. Meillä on tiimi, loistava sellainen, enkä voi sanoa olevani pitämättä kenestäkään tiimimme jäsenestä. Tiimi pitää yhtä, tukee toisiaan, kertoo vinkkejä, jakaa huolia, kannustaa kun itsellä menee huonosti ja jakaa onnenhetket, kun joku saa lapun. Edes sadepäivät eivät masenna, sillä feissattavien välissä voi aina heittää muutaman lauseen tiimiläisten kanssa ja hauskoille sattumuksille voi aina nauraa yhdessä. Mutta yhtä lailla feissaus on yksilötyötä, sillä hyvin usein ihmisiä lähestytään yksin, on vain feissari ja feissattava. Feissaustilanteessa olen yksin, enkä voi kysyä apua. Mutta tiedän selviäväni, tiedän tarpeeksi ja osaan kertoa ihmisille toiminnastamme. Saan siis toimia yksin ja omilla tavoillani, puhua omilla lauseillani omana itsenäni, vaikka olenkin osa tiimiä.

Se onkin yksi syy lisää pitää tästä työstä. Sillä hyvin usein ihmiset ovat turhamaisia, niin minäkin. Minä pidän asioista, joissa koen olevani hyvä. En sano että olisin täydellinen, en todellakaan. Mutta tiedän pärjääväni ja osaavani. Osaan ottaa ihmiskontakteja ja suostutella ihmisiä mukaan. Mutta minä voin kehittyä, ja juuri siksi tiimi onkin niin mahtava asia, sillä tiimi opettaa, tiimiläiset opettavat. Ja työ itsessään opettaa, kokemuksen kautta. Hyvin nopeasti kaduillakin oppii, millaisille ihmisille on kannattavinta mennä puhumaan, miten kenellekin pitää puhua, mitkä ovat toimivia keskustelunavauksia jne. Pidän siitä tosiasiasta, että voin kehittyä jatkuvasti tässä työssä.

Yksi asia, jonka vuoksi pidän työstäni, ovat uudet ihmiskontaktit. Jokainen ihminen, jonka kanssa saan jutella, avartaa minun maailmankuvaani lisää, minä opin näkemään maailman jonkun toisen silmin. Jokainen ihminen, jonka kohtaan, on omanlaisensa persoona, eikä kukaan ole samanlainen. Minä kuulen onnellisia elämäntarinoita, minä kuulen surullisia asioita. Joidenkin ihmisten kanssa saan nauraa. Jokainen ihminen, jonka kohtaan, on uusi seikkailu maailmaan. Joka päivä tapaan kymmeniä ellen satoja ihmisiä, mitä menettäisinkään jos en tekisi tätä työtä?

Lisäksi on vielä pakko mainita ulkoilma, liikkuminen ja hymyilevät kasvot. Saan tehdä töitä ulkona, raikkaassa ilmassa. Etenkin lämpiminä kesäpäivinä en todellakaan kaipaa mihinkään toiseen työpaikkaan, paksujen seinien sisälle tunkkaiseen ilmaan. Hymyilevät kasvot taas, niitä kohtaa parhaiten, kun hymyilee itse. Olen huomannut, että jos hymyilen jollekin ihmiselle ennen kuin kysyn häneltä, onko hänellä hetki aikaa, hän todennäköisesti hymyilee myös minulle, vaikka sanoisi, ettei ole aikaa tai ettei häntä kiinnosta. Eivät minua masenna ihmiset, jotka sanovat, etteivät halua lähteä mukaan, sillä en minä ketään halua pakottaa lahjoittajaksi, mutta ihmisten hymyt saavat minunkin oloni tuntumaan paremmalta, vaikka en saisikaan ketään lähtemään mukaan auttamaan.

Tämä teksti antaa ehkä kovin ruusuisen kuvan työstäni, mutta en halua valehdella teille. Ei jokainen päivä ole hyvä ja täydellinen. Mutta onko kukaan koskaan nähnyt työpaikkaa, joka olisi aina hauska ja jokainen päivä olisi toistaan kivempi? On kylmiä ja sateisia päiviä, on ovipäiviä, jolloin kukaan ei avaa ovea ja on katupäiviä, jolloin ei saa pysäytettyä juurikaan ketään. On nollapäiviä, jolloin kovasta yrittämisestä huolimatta en saa yhtään lappua. Joskus ihmiset ovat pahantuulisia ja sanovat ilkeästi. Joskus itsellä vain on huono päivä. Mutta näistäkin asioista huolimatta minä pidän feissaamisesta. Se sopii minun luonteelleni ja persoonalleni. Kokonaisvaltaisesti ajateltuna kaikki hyvät puolet voittavat, eikä minulla koskaan ole sellainen olo, etten haluaisi tehdä tätä työtä. Minä uskon tekeväni tärkeää työtä, ja se on asia, joka minulle merkitsee.