Ikuisena romantikkona, kirjaston kuluttajana ja onnellisiin loppuihin uskojana on melkeinpä omituista todeta, että löysin Jane Austenin vasta parikymmenvuotiaana. Olen kuluttanut puolet nuoruuttani kirjaston käytävillä haahuillen, mutta silti käteeni ei ollut osunut yksikään Austenin kirjoittama kirja. Saapumiseni yliopistoon vuosia sitten sai minut kuitenkin löytämään tuon kirjailijan uskomattomat teokset, joissa oli kaikkea mitä olin kirjoilta koskaan osannut odottaa. Kirjoista löytyi romantiikkaa, koskettavia kohtauksia, 1800-luvun eleganssia (jossa elämisestä olen pienen ikääni haaveillut), tanssiaisia ja ennen kaikkea onnellisia loppuja.
Viimeisten vuosien aikana olen lukenut kaikki löytämäni Jane Austenin kirjat, monet niistä useampaankin kertaan. Olen katsonut kirjojen pohjalta tehtyjä elokuvia ja televisiosarjoja. Jokaisella lukukerralla tarinat tempaavat minut mukaansa, enkä malta lopettaa ennen kuin tarina on lopussa. Joka kerta todellisuus katoaa ja huomaan löytäväni itseni 1800-luvun Englannista. Minulla on ollut pienestä pitäen mielenkiintoinen tapa eäytyä kirjoihin: en näe kirjaimia, näen vain tarinan. Tästä johtuen minun on toisinaan hankalaa muistaa, olenko lukenut vai nähnyt jonkin kohtauksen.
Jokaisella luku- ja katselukerralla tulen optimistisemmaksi. Uskon onnellisiin loppuihin, myös satujen ulkopuolella, ja tiedän, että kaikki järjestyy. Edellisin Austen-kosketukseni oli BBC:n vuoden 2009 minisarja Emma, johon rakastuin oikopäätä. Toinen visuaalinen Austen-rakkauteni on BBC:n vuoden 1995 filmatisointi Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Kirjoista en osaa suosikkiani valita, sillä kumpikin edellämainituista tarinoista kolahtaa minuun myös tekstimuodossa. Näiden lisäksi ei pidä unohtaa Järkeä ja tunteita tai Viisastelevaa sydäntä.
Yksi ikävä puoli Austenin teoksissa kuitenkin on. Joka kerta, kun lopetan lukemisen tai katsomisen, minua ahdistaa palata nykymaailmaan. En eläkään 1800-luvulla eikä Mr. Darcy tai Mr. Knightley ole mieheni. Mutta näiden tosiasioiden kanssa on pakko elää. Oma elämäni on kuitenkin varsin mukavaa, ja pääsen austenilaiseen maailmaan aina halutessani. Mitä muuta voisin siis toivoa? Lukiessani olen hyvin onnellinen, ja jokainen kosketus Austenin teoksiin saa minut uskomaan, että jossain on minun oma Mr. Knightleyni, jota en vain vielä ole löytänyt.
torstai 31. lokakuuta 2013
5. Sisäinen lapsuus
Tämä maailma on todellisuus, ja minä olen aikuinen. Aikuisten maailma on erilainen kuin lasten. Aikuisten maailmassa on todellisia asioita ja vähemmän mielikuvitusta kuin lasten maailmassa. Aikuisten ajatusmaailma on kovin urautunutta. Tai ehkä nämä ovat vain myyttejä ja uskomuksia, ja jokainen voi löytää sisäisen lapsensa niin halutessaan. Sisäisen lapsen löytäminen ei tarkoita lapsellista käytöstä, ainakaan sillon kun pitäisi osata käyttäytyä, vaan se on ennemminkin elämänasenne ja kyky nähdä maailma mahdollisuutena.
Lapsena halusin olla aikuinen. Odotin kotoa pois muuttamista, itsenäistymistä, omaa perhettä, työtä jne. mutta joskus murrosiässä, kun ikätoverini halusivat entistä kiihkeämmin aikuistua, tajusin etten haluaisi olla aikuinen vielä. Lapsuus on niin lyhyt aika, aikuisuus taas kestää koko loppuelämäni. Aikuistuessa elämään astuvat toki monet vapaudet, mutta ennen kaikkea vastuu, ja ehkä minä olen tavallaan aina karttanut turhaa vastuuta. Nyt olen kuitenkin kasvanut aikuiseksi. Ei ole Mikä-Mikä-Maata eikä Peter Pania, en koskaan päässyt Tylypahkan kouluun enkä eksynyt Muumilaaksoon. Sen sijaan elän tätä elämääni aikuisena, vastuuta itsestäni ja itselleni uskotuista asioista kantaen.
On monia asioita, joita aikuisena tulee tehdä. Minä opiskelen, töissä kävisin jos työpaikan löytäisin, pidän omasta kodistani huolta, pesen pyykkiä, käyn kaupassa ja toimin ainejärjestössä. Minä maksan itse laskuni ja teen itse päätökseni. Se on sitä aikuisuutta. Ja toisinaan se on ihan kivaa. Saa itse vaikuttaa asioihinsa. Mutta toisinaan vastuu on raskasta. Kuinka monet kerrat olenkaan toivonut, että voisin olla lapsi jälleen, että elämäntehtäväni olisi leikkiä, ruokaa löytyisi jääkaapista, vaatteita kaapista ja että olisi joku joka huolehtisi minusta. Myönnän, että toisinaan oli ärsyttävää olla lapsi, kun ei saanut omaa mielipidettään esille, tai sitä ei edes kysytty. Niinpä niin, asioilla on monia puolia.
Nyt olen hyväksyyt aikuisuuteni. En enää usko kaapeissa piileviin salaisiin oviin, jotka vievät satumaailmaan. Tiedän, kuin työhaastattelussa pitää toimia ja osaan hoitaa minulle annetut vastuutehtävät. Mutta haluan ajatella edelleen kuin lapsi. Haluan nähdä arkisissa asioissa jännittäviä piirteitä. Innostun edelleen joka kerta autolla ajaessa, kun näen ohi kitävän junan, hypin tasajalkaa ensilumen sataessa ja jaksan joka kevät ihmetellä miten maailma joka vuosi herää eloon. Ja ehkä yksi suurimpia asioita, joilla pidän kiinni lapsuudesta, on tapani lukea lastenkirjoja ja katsella lastenohjelmia. Kuka muka kaipaa synkkiä murhaohjelmia tai ahdistavia kirjoja, kun valittavana on Muumilaakson tarinoita ja Neiti etsiviä? Minulle lastenohjelmat ja hulluttelu ovat keino taistella aikuisuutta vastaan, kyky pitää mieli vireänä ja itseni luovana. Sisäinen lapsuus ei ole ajasta ja iästä kiinni, se on elämäntapa, asenne ja kyky ajatella luovasti.
Lapsena halusin olla aikuinen. Odotin kotoa pois muuttamista, itsenäistymistä, omaa perhettä, työtä jne. mutta joskus murrosiässä, kun ikätoverini halusivat entistä kiihkeämmin aikuistua, tajusin etten haluaisi olla aikuinen vielä. Lapsuus on niin lyhyt aika, aikuisuus taas kestää koko loppuelämäni. Aikuistuessa elämään astuvat toki monet vapaudet, mutta ennen kaikkea vastuu, ja ehkä minä olen tavallaan aina karttanut turhaa vastuuta. Nyt olen kuitenkin kasvanut aikuiseksi. Ei ole Mikä-Mikä-Maata eikä Peter Pania, en koskaan päässyt Tylypahkan kouluun enkä eksynyt Muumilaaksoon. Sen sijaan elän tätä elämääni aikuisena, vastuuta itsestäni ja itselleni uskotuista asioista kantaen.
On monia asioita, joita aikuisena tulee tehdä. Minä opiskelen, töissä kävisin jos työpaikan löytäisin, pidän omasta kodistani huolta, pesen pyykkiä, käyn kaupassa ja toimin ainejärjestössä. Minä maksan itse laskuni ja teen itse päätökseni. Se on sitä aikuisuutta. Ja toisinaan se on ihan kivaa. Saa itse vaikuttaa asioihinsa. Mutta toisinaan vastuu on raskasta. Kuinka monet kerrat olenkaan toivonut, että voisin olla lapsi jälleen, että elämäntehtäväni olisi leikkiä, ruokaa löytyisi jääkaapista, vaatteita kaapista ja että olisi joku joka huolehtisi minusta. Myönnän, että toisinaan oli ärsyttävää olla lapsi, kun ei saanut omaa mielipidettään esille, tai sitä ei edes kysytty. Niinpä niin, asioilla on monia puolia.
Nyt olen hyväksyyt aikuisuuteni. En enää usko kaapeissa piileviin salaisiin oviin, jotka vievät satumaailmaan. Tiedän, kuin työhaastattelussa pitää toimia ja osaan hoitaa minulle annetut vastuutehtävät. Mutta haluan ajatella edelleen kuin lapsi. Haluan nähdä arkisissa asioissa jännittäviä piirteitä. Innostun edelleen joka kerta autolla ajaessa, kun näen ohi kitävän junan, hypin tasajalkaa ensilumen sataessa ja jaksan joka kevät ihmetellä miten maailma joka vuosi herää eloon. Ja ehkä yksi suurimpia asioita, joilla pidän kiinni lapsuudesta, on tapani lukea lastenkirjoja ja katsella lastenohjelmia. Kuka muka kaipaa synkkiä murhaohjelmia tai ahdistavia kirjoja, kun valittavana on Muumilaakson tarinoita ja Neiti etsiviä? Minulle lastenohjelmat ja hulluttelu ovat keino taistella aikuisuutta vastaan, kyky pitää mieli vireänä ja itseni luovana. Sisäinen lapsuus ei ole ajasta ja iästä kiinni, se on elämäntapa, asenne ja kyky ajatella luovasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)